Koska agility on mun osalta jäänyt jo historiaan, on ton ihmisen pitänyt keksiä jotain mukavaa tekemistä siihen tilalle. Parin hiljaisemman vuoden jälkeen se on saanut päähänsä tehdä musta missin. Muutama vuosi sitten tuskin kukaan olis uskonut, että mä olen vallan taitava sipsuttamaan kehässä. Ja tän homman mä opin ihan pienellä treenillä. Aiemmin en oo myöskään kauheesti tykännyt olla siinä pöydällä kopeloitavana, mut nyt sekin sujuu ihan tosi kivasti ja mä luotan tohon ihmiseen, et mitään pahaa ei tapahdu. Eläinlääkärijutut on sit ihan erikseen.
Nyt ollaan alkukesästä käyty kahdessa virallisessa näyttelyssä ja mukavia reissuja ne on olleet. Mä esiinnyn siis veteraaneissa ja se luokka on aina viimeisenä. Mut mitä useampi lajitoveri ehtii käydä kehässä ennen mua, sitä enemmän sieltä maasta löytyy imuroitavia sattumia. Ei kuulemma ole kauheen toivottavaa, että esiintyy nenä maassa kiinni, mut ei kai se ny haittaa jos mä vähän huikopalaa sieltä nappaan, jaksan sit juosta sen kierroksen loppuun pirteänä.
Eilen oltiin sit iltasella sellasessa epävirallisessa näyttelyssä, eli match show:ssa. Mätsäristä noi ihmiset puhuu. Alkuun luulin, et pääsen oikeesti kolmen vuoden tauon jälkeen aksaamaan, kun oon siellä samassa hallissa vuosia sitten kisannut ja jopa voittanut, mut ei, siellä oli esteet laitettu sivuun ja rakennettu kehät misseilyä varten. Äkkii mä sit rauhotuin missimoodiin ja mulle käy kyllä kaikki lajit, kunhan palkka on kohdillaan ja saan ton oman ihmiseni kanssa tehdä.
Mullehan kävi sit niin hienosti, että mä voitin veteraaniluokan, vähänkö päheetä! Mut kyllä sen eteen sai muutaman askeleen ottaa, kun tuomari tykkäs juoksuttaa meitä aika paljon. Toi ihminen oli ihan hiki päässä, kun oli laittanut liikaa rytkyä niskaan. Mut hienosti meillä siis meni!
Tuuli osallistui pienten aikuisten luokkaan, jossa oli kisailijoita melkeen 40, ihan hirvee määrä. Siinä alussa se sai punaisen nauhan, mutta ei sitten sijoittunut neljän joukkoon kuiteskaan. Mut meitsihän pääsi sit illan päätteeks BIS-kehään, jossa kymmenestä koirasta valittiin koko mätsärin paras. Tässä mä en sit enää ollu neljän sakissa, mut ei haitannu yhtään.
Oli kyl tosi hyvää harjoitusta pitkästä aikaa olla tommosessa hallissa, missä kaikki äänetkin on erilaisia ku ulkona. Ja niitä ääniä kyllä riitti, varsinkin sinä alussa, pelkäsin jo että tolta ihmiseltä räjähtää pää kun se piteli korviaan muutaman ison koiran kiljuessa siinä vieressä ihan holtittomasti. Onneks tilanne sit rauhottui aika nopsaan ja melutaso laski. Mä en ittekään kiihtynyt ku pari hassua kertaa, mut mua muistutettiin heti, et ei oo sopivaa meuhkata, joten mä sit olin ihan hiljaa. Onneks tänä iltana on taas Hoopers-treenit, siellä mä saan huutaa ääneni käheeksi, jos musta siltä tuntuu ja saattaa olla, että musta tuntuu just siltä!
📷 Erikoisnäyttelyn kuvat, kolme ylintä, Satu Tuominen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti