Kesäreissu 2022 osa 2

No niin, pikkasen pitkäks venähti tää kakkososan kirjoittaminen, mutta tässä se nyt tulee. Elikkäs meidän nelijalkaisten kannalta reissun jännin osio oli kolmen päivän koiranäyttely Kalajoella, Kaladogi Show. Perjantaina aloitettiin alkuillasta ryhmänäyttelyllä ja meitä shelttejä oli ilmoitettu tooosi paljon. Katteltiin ihmisen kanssa osallistujaluetteloa päiväunien lomassa perjantaina ja todettiin että meikäläistä ja yhtä muuta lukuunottamatta kaikki muut yhdeksästä veteraanirouvasta oli vähintään yhden maan muotovalioita. No, me mentäis kuiteskin rinta rottingilla ja häntä tötteröllä kehään..

Näyttelypaikka oli valtavan iso hiekka-alue pienlentokentän kupeessa ja autot jätettiin kiitoradalle, hauskaa. Heti alkuun ihmeteltiin miksi maassa, ihan siis koko sillä alueella, oli järjetön määrä tupakantumppeja. Oliko edellisenä viikonloppuna ehkä ollut röökaamisen sm-kisat, tai jotain... Joka tapauksessa, yök! Toinen pikkasen häiritsevä tekijä oli muurahaiset, joita oli ihan tosi paljon, oli vaikeeta löytää teltalle paikka, joka ei olis ollut murkkujen kulkureitillä.

 

Saatiin kuiteskin lopulta leiri pystyyn ja päästiin kehään. Meikäläisiä tuomaroi ekassa näyttelyssä komea italialainen mies. Hää tykkäs Tuulista EH:n verran, vaikka arvostelu oli kyllä ihan jees. Mutta kyllä noita ehhejä alkaa Tuulilla jo ihan tarpeeks olla.

Meikä oli sit ekana vetskuna kehässä ja arvatkaas mitä mä keksin? Hähää, mä aloin haukkuu siinä kun juostiin yhdessä ympyrää muiden kanssa. Olipas vapauttavaa, eikä toi ihminen voinut asialle mitään, kun en mä uskonut sen vihaista pihinää jonka se suupielestään sylki, ai että!!

Tästä huolimatta italiaano tykkäs musta ja antoi ERI:n, siistii. Huomatkaa arvostelun 'lovely eyes', hihihii, mun pallosilmät! Kaikki muutkin vetskumummelit sai ERI:n, joten oltiin sit kaikki taas yhtäaikaa kehässä. Pikkasen me yllätyttiin kun meikä tuli toiseksi, ennen niitä upeita valioita, ihan uskomatonta! SA ja vetskuserti meni ekalle.

 

Vaan olipas kiva keikka, varsinkin toi haukkuminen.

Näyttelyn jälkeen oltiin ihan poikki ja vaik ihmiset kävi pikaseen kaupassa hakee syötävää, ei ne saanu sieltä mitään järkevää ostettua. Oltiinkin iltapesun ja meidän sapuskan ja pikkulenkin jälkeen ihan valmiita nukkumaan.

Lauantain näyttely oli nord-näyttely ja koiramäärä vaan kasvoi. Tuuli oli meistä tietty taas ekana kun avoimessa luokassa kisailee. Tuulin arvostelu oli aikamoinen pettymys ja se sai ensimmäinen ja toivottavasti myös viimeisen H:n. Ei kyllä ihan oikeesti ole hoon koira, mun kaunis tytär. Oli liian sitä, liian tätä ja liian tota. Pah, sanon minä.

Meikä sit yllättäen sai taas ERI:n, mutta ei sijoitusta neljän sakkiin. Tänä päivänä tuntuu tämmönen meitsin edustama pikkunätti olevan vahvoilla, kun arvostelussa luki 'sopivan kokoinen'. Joopa joo.

 

Lauantain näyttelyn jälkeen meillä oli sentään puhtia käydä lenkillä ja grillata. Ihmiset kävi iltasella vielä saunassa.

Sunnuntain näyttelyssä oli suurin koiramäärä, koskapa KV. Viikonlopun toinen suomituomari ja saatiin Tuulin kanssa molemmat EH. Ja siis EH on ihan hyvä, tai siis erittäin hyvä, mutta siinä vaiheessa kun tuomari on jakanut ERIÄ melkein kaikille muille luokassa, se ottaa pattiin.

 

No, tää meni tällä kertaa näin. Mulla on kesän viidestä näyttelystä plakkarissa 3x eri ja 2x eh, Tuulilla 1x eri, 3x eh ja 1x h.

Näyttely kokonaisuudessaan oli kyllä hyvin järkätty. Kehät rullas reippaasti eikä turhia juurikaan tarvinnut odotella. Paria asiaa mein ihmiset ihmetteli, mut ne ei liittyneet järjestäjiin, vaan osallistujiin. Siis mistä lähtien koiranäyttelyssä on alettu dokaamaan? Eikö voi odottaa että pääsee sieltä kotiin taikka majoituspaikkaan ja kumota sitten niitä siidereitä ynnä muita kurkusta alas? Vai onko niin tiukassa tapa perjantai-illan pullosta, että se on sama missä sattuu olemaan, juoda pitää. Ja krapularyypyt tietty vielä seuraavana aamuna. Toinen asia on röökaaminen. Miksi ei voi raahata ruhoaan sinne, missä kessuttelu on sallittua, vaan pitää sauhutella siellä telttojen välissä ja aiheuttaa oksennusrefleksejä tupakoimattomille kanssaihmisille? Ei pysty ymmärtää..

Meidän porukan oli tarkoitus jatkaa reissua länsi-rannikkoa alas, mutta teknisten murheiden takia lähdettiinkin sit maanantaina suorinta reittiä kotiin. Siitä tulikin monen sadan kilsan ajorupeama, mutta me likat jaksettiin hyvin nukkua.

Sautinkarin leirintäalueella oltiin neljä yötä ja paikkaa voi kyllä suositella, vaikka olikin meidän makuun turhan suuri. Henkilökunta oli aivan suurenmoista ja paikalle taidettiin saada mahtumaan kaikki muutkin koiranäyttelykaravaanarit, jotka Kalajoelta yksi toisensa jälkeen paikalle torstaina valui. Ulkoilumaastot oli hienot, eikä me niitä kaikkia edes jaksettu kiertää.

 

Semmonen reissu se!

Kesäreissu 2022, osa 1

Huhuu, täällä ollaan!

Viimeeks oli kivaa tulollaan ja siitäpä kerron nyt.

Oltiin karavaanarikoiria reilun viikon kun lähdettiin heinäkuun puolivälin jälkeen tosta noin pohjoiseen päin. Ei menty pohjoiseen asti, mut suunta oli sinne. 

Eka stoppi oli Lahdessa, piti päästä vessaan ja saada evästä.

Noi ihmiset pääty tankkaa jonku Kärkkäisen luona, oli kuulemma halvinta löpöä lähimain. Autosta kurkkiessa ois voinu kuvitella et jaossa on ilmaisia ämpäreitä...

Rakot tyhjänä ja tankki täynnä jatkettiin kohti Sysmää. Siellä piti olla kiva leirintäalue Päijänteen rannalla, mut onneks noi kävi tsekkaamassa alueen ensin ja päättivät et mennään muualle. Nätti paikka kyllä, mut vapaat paikat oli joko rinteessä tai mutalillissä, joten ei kiitos. 

Matka jatkui sit Hartolaan ja sieltä löytyi lähes tyhjä alue ja sinne sit jäätiin. Olishan se paikan pitäjälle ihan jees että olis porukkaa ruuhkaksi asti, mut me kyl tykätään leiriytyä väljästi. Mut voidaan kyllä suositella sitä paikkaa, Gasthaus Koskenniemi. Kiva virtaava joki meni siitä vierestä ja meille koirille oli jotain lenkkipolkuja tehty ja nimetty. 

Loppupäivä ja ilta meni siinä hengaillessa, lenkkeillessä ja syödessä, niinku perus koiranelämään kuuluu. Yöllä oli melkeen yhtä hiljasta ku kotona. Siitä iso plussa.

Matka jatkui heti seuraavana aamuna aamuhommeleiden jälkeen. Suunta oli vain eteenpäin ja tarkoitus oli leiriytyä sit kun joku kiva paikka osuisi tielle.

Kangasniemellä stopattiin kauppaan ja jädelle ja siitä sit matka jatkui kohti Pieksämäkeä.

Pikkasen ennen kyseistä kaupunkia noi ihmiset huomas järven rannalla ihan uuden leirintäpaikan ja me sit stopattiin siihen. Oli kyl tosi kivat ja puheliaat tyypit jotka paikkaa pitivät siinä Naarajärven rannalla. Tilaa oli sielläkin tosi paljon ja kaikki oli tosi siistiä.

Illalla mein ihmiset kävi telttasaunassa ja uimassa, hirvee kaatosade tuli just sillon.

 

Nukuttiin kyllä tosi hyvin yömme taas, vaik aika lähellä meni tie, äkkiä siihen satunnaisten autojen ääniin tottui.

Tällekin paikalle kyllä annetaan suositus.

Seuraavana aamuna taas jatkettiin eteenpäin. Oltiin käyty kivalla lenkillä ja imuroimassa paikallisia mustikanvarpuja tyhjäksi, ni jaksettiin taas vetää lonkkaa. Mä matkustan Kaisun kaa samassa häkissä ja ketut on keskenään. Niiden häkki on isompi ja mä mahtuisin kumpaan vaan, mut oon saanu ite päättää missä matkustan.

Meidän oli tarkoitus mennä jotain tiettyä reittiä kohti Pihtipudasta, mut kartturi nukkui sen risteyksen ohi, joten mentiin sit toista reittiä. On toi, anna sille yks tehtävä niin se sössii senkin. No, onneks tolleen lomalla ei ole niin justiinsa. Viitasaaren kohdalla tuli vettä ihan taivaan täydeltä, mut ihmisillä oli just sillon huoltotauko ja me nukuttiin autossa.

Seuraavat kaks vuorokautta oltiin sit Muurasjärvellä, Pihtiputaan pohjoisosassa. Päästiin useamman päivän jälkeen juoksee vapaana ja kyllä me nautittiin. 

Aika siellä meni nopsaan ja pian oltiin taas tien päällä. Nyt oli suuntana Kalajoki. Matkalla sinne oli upeat maisemat ja näki kilometrien päähän. Tai niin noi väitti, mä näen lähinnä vaan taivaan.

Ihmiset oli suunnitelleet et mennään jompaan kumpaan hiekkasärkkien alueella olevista leirintäalueistä, mut ne oli aivan täyteen ammuttu. Alko ihan ahdistaa se ihmis- ja autopaljous. Siel oli myös joku lasten mesta, Jukupark vai mikä lie ja sinne oli ihan jäätävät jonot. Aika nopsaan kävi selväks et me ei todellakaan edes yritetä mahtua sinne, vaan päädyttiin parikyt kilsaa etelämmäs Himangalle Sautinkariin, siellä pysty taas ihmisetkin hengittää.

 

Ja mitä sitten tapahtui, siitä kuulemme ensi kerralla...