Turku KV(G?)

Viime sunnuntaina mein ihminen herätteli meidät jo ennen viittä, kun piti lähteä ajoissa kohti Turkua ja missikisoja. Me ollaan koko jengi nykyään niin aamulaiskoja, et ollaan lähinnä järkyttyneitä, jos pedistä pitää nousta kovin aikaisin. Yleensä käydäänkin aamulla vaan pihapissalla, mut joskus ihminen raahaa meidät lenkille ja sillon ei kyllä hymyilytä lain.

Matka kohti Turkua alkoi puoli seiskan aikaan. Mentiin Perniön kautta ja siellä kyytiin tuli mein ihmisen hyvä ystävä. Koiria sillä ei ollut mukana. Perillä Metsämäen raviradalla oltiin ennen ysiä ja saatiin hyvä paikka ihan kehän läheltä. Tilaahan oli ihan valtavasti muutenkin, oli tosi helppo siellä liikkua kun ei tarvinnut koko ajan väistellä isompia.

Vedettiin parkkiin Suomen Lasiterassin eteen :D

Lähtökohta tähän misseilyyn oli se, että Tuuli alkoi pudottaa karvojaan tukoittain muutama päivä aiemmin. Ihminen mietti jo aikanaan ilmoa laittaessaan, että kuinkahan käy, mutta mentiin sitten riskillä. Sai se sen kehään jotenkin järkevän näköisenä, mutta itse olis kyllä voinut katsoa peiliin vähän tarkemmin.

Tuuli sai ERIn, mutta ei sit kilpailuluokassa sijoittunut. Mä olin ihan ihmeissäni, kun se esiintyi ihan hissukseen, eikä yrittänytkään möykätä juostessa. Ihminen oli kans tosi tyytyväinen, mutta ite ajattelin kyllä pitää lipun korkeella, kunhan mun vuoro tulis..

Mä avasin ääntäni jo siinä kehän ulkopuolella ja vaikka mut siinä vaijennettiin, mä tiesin, ettei ihminen voi kehässä tehdä muuta ku suhista jotain suupielestään, joten mä päästelin sitten ihan onnessani väy-väy-ääniä siinä kun juostiin ympyrää ja vielä lisää kun juostiin muiden kanssa, koska onhan se monin verroin kivempaa!!

Ai että oli vapauttavaa, ihminenkin vaan naureskeli mulle, joten tää tais olla hyvä juttu, jatkoon! Meikä sai siis kans ERIn ilman sijoitusta, joten ihan samiksia oltiin tyttären kaa.

Päivä oli kyl kaiken kaikkiaan tosi kiva, ei ollut liian kuuma, joten ihminenkään ei pyörtynyt. Ja sillä tuntui muutenkin olevan tosi leppoisan kiva päivä pitkästä aikaa missikisoissa vanhan ystävän kanssa.

Ny sit Tuuli saa pudottaa loputkin tukkansa, se pääsee kehään vasta ehkä syyskuun loppupuolella. Vähän oli kuulemma mietinnässä, josko meikä lähtis yhteen ryhmikseen tässä välissä, riippuu kuulemma siitä onko yks tuttu lähdössä pennun kanssa myös. 

Tänään on kuiteskin alla olevan kaksikon rokotukset ja tarkkia muutenkin ja meikäkin pääsee tsekattavaksi. 

Noi kuvat kehästä on ottanut Sirpa Saari.

No nysse tuli!

Nimittäin mun viime vuonna ansaitsema rotuyhdistyksen näyttelykkösruusuke! Onhan se sen verta hieno, että kyllä sitä jaksoi odottaakin. Mun toivomaa ruokalähetystä ei näkynyt, luulis että olis ollu ihan helppoa jotain panna tulemaan kun on noi kaikki woltit ja foodorat tätä nykyä, mut ei, täytyy tyytyä kotiruokaan vaan.

Toi musta ruusuke on aksasta kuuden vuoden takaa. Meikä on nääs moniosaaja, semmosille kuulemma on kysyntää ainakin työmarkkinoilla.

Ruusukkeen kokokin on kasvanut vuosien saatossa 😲

Kaiken kaikkiaan täällä meillä on kahdeksan tollasta ruusuketta, neljä aksasta ja neljä näyttelystä. 

Merlet Miska ja Kaisu, musta Wilson, trikit Yocu ja Elvie, soopelit Tuuli, meikä ja Manta.

Viikon päästä ollaan taas lähdössä reissuun, jos mitään ihmeitä ei tapahdu, elämästä kun ei koskaan voi tietää. Laitan sit taas raporttia tulemaan!

Missin hommia

Niin, niitä oli taas edessä, kun toi ihminen raahas mut ja Tuulin Tuusulan ryhmänäyttelyyn. Tuulilla oli kuulemma sen verta hyvä turkki, että oli parempi pyöräyttää se kehässä kunnes karvat taas irtoaa. Mun tukasta ny ei hirveesti kandee mainita, koska sehän räjähti tässä keväällä, ja vaikka mä muutenkin olen pieni ja pehmeä, ni nyt mä olen varsinainen pumpulipallo. 

Me kuviteltiin pääsevämme mukavaan ja väljään ulkonäyttelyyn, mutta oli vähän ikävä ylläri, et paikka oli niin tupaten täynnä, kehät oli pieniä ja kulkuväylät aivan tukossa kun porukka leiriytyi niille. No, eihän siellä muuta vaihtoehtoa ollut. Me mentiin suosiolla reilusti sivumpaan myyntikojujen taakse, vaikka sieltä joutuikin käydä kurkkimassa kehien edistymistä. Tai siis eihän mun mitään tarvinnut kurkkia, ihminen hoiti sen homman. Meitsi vaan pötkötti häkissä ja odotti koska pääsee tositoimiin.

Tuuli kävi kehässä taas ensin ja kuuleman mukaan oli haukkunut siellä juostessa ihan koko ajan. Voi että, ihminen oli varmaan toooosi tyytyväinen. Tuuli sai kuiteskin tällä kertaa ERIn, mikä oli kyllä niin paljon kivempaa ku viime syksyn tyhmä H. Se myös sijoittu kuuden koiran luokassa neljänneks, mut ei saanut SA:ta. Ei sillä ole ku yksi SA kolmen ja puolen vuoden takaa ja sillon se sai myös sertin.

Ihminen on samaa mieltä aika lailla kaikesta mitä tuomari Tuulista saneli, myös siitä että se on hieman tuhti, suomeksi siis pikkasen läski. Se onkin meistä nelijalkaisista ainoa jolla on vähän ylimääräistä, me muut ollaan ihan sutjakoita. No, täytyy ottaa se nyt kesällä pois, kuulemma.

Meikäläisen huki oli tosi nopsaan Tuulin jälkeen ja ihminen oli ihan hengästynyt kun se tuli mua hakemaan. Välissä ei ollut ku kaks valioluokan koiraa ja sit mun piti jo olla kehässä. Meitä vetskuja piti olla kolme, mutta yks oli jäänyt pois. Mein ihminen tietää sen koiran ja se on sen mielestä tosi nätti, oli ajatellut sen voittavan, mutta nyt se sit olikin pois.

Meikä päätti pitää Tuulin aloittamaa räksälinjaa yllä ja haukkua paukutti joka kerta kun piti juosta ympyrää. Se on vaan niin kivaa kun kaksjalkanen pihisee suupielestään jotain hys-hys-käskyjä, mut mä en ole kuulevinani! Ääntelystä huolimatta mullekin paukahti ERI, mut sit kuiteskin hävisin sille toiselle vetskulle. Oishan se ihan hullun siistiä saada joskus vetskuserti, mutta saapa nähdä.

Ihminen oli ihan puolpyörryksissä kun se oli saanut meidät esitettyä. Sillä oli taas jotain ongelmia, mut kyl se sit pysy onneks tolpillaan.

Semmonen oli meijän kevään eka näyttelyreissu. Ihan aluks oli kuulemma tarkoitus mennä seuraavana päivänä Saloon, mut ei meitä sit ilmottu sinne ja hyvä niin, kun tääkin otti ihmiselle niin koville. 

Saapa nähdä mitä kivaa seuraavaks on tiedossa!

Melkein julkkis

Meikä pääs lehteen! Olkoonkin, että kyseessä on rotulehti ja että toi ihminen itse lähetti mun kuvan sinne. Meikä on kyllä ollut aiemminkin lehdessä, silloin aksatulosten osalta, mutta nyt tää liittyi niihin viime kesän missikisoihin. Sieltä on tulossa mulle iso ruusuke, esittelen sen sitten kyllä kun se saapuu. Toivottavasti sieltä tulee jotain safkaa kans, meitsin elämä kuiteskin eniten pyörii ton syömisen ympärillä.

Täällä meilläpäin alkaa olla tiet jo aika sulia. Se tietty tarkoittaa sitä et kura lentää ja magan alunen on ihan ryönässä kun lenkiltä tullaan. Mut on vieläpä viikko sitten pesty, joten tosi siistii saada vähän hiekkaa varpaitten väliin, on kotoisampi olo. Mun tukka tosiaan on ihan järkky, sitä irtos pesun jälkeen ihan jäätävät määrät, ja se mikä jäi jäljelle, sojottaa kohti kattoa. Saapa nähdä normalisoituuko se siitä koskaan.

Ens viikolla on lääkärikeikka mulla ja Kaisulla, vähän jänskättää..

Virallista ja epävirallista

Missikisaa siis. Tulollaan oli syyskuun alun Kihniön ryhmis ja samalla viikolla mein ihminen huomasi Tuusulassa arki-illan mätsärin. No sinnehän me sit lähdettiin, harjoittelemaan kuulemma. Piti yrittää tehdä jotain ettei Kalajoen kehässä räksyttäminen toistuisi. Aijaa, miks kaikki kiva kielletään?

Kammottavien ruuhkien takia meinattiin myöhästyä, mut onneks ehdittiin kuiteskin. Mä pyörähdin vetskukehässä seitsemän muun kanssa ja sijoituin sinisten toiseksi. Ja käyttäydyin kohtuu hyvin, vaikka muutama räksä-ääni suusta pääsikin, hih.

 

Tuulin vuoroa jouduttiin pikkasen oottaa, mut mikäs siellä oli mukavassa syysillassa hengaillessa. Pienissä aikuisissa oli 42 koiraa ja ensteks Tuuli sai sininen nauhan, mut lopulta sitten voitti kaikki muut siniset ja pääsi bis-kehään! Siellä ei sit enää sijoitusta tullut. Mut olipa kiva iltarupeama ja nähtiinpä pari tuttuakin.

 

Saman viikon perjantaina lähdettiin sit vaunun kera kohti Parkanoa, jossa leiriydyttiin Pahkalanniemeen. Alueena paikka oli hieno, mutta muuten aika tuhruisessa kunnossa. Vessoissa oli kuulemma jääkylmä. Lyhyen kävelymatkan päässä oli useita kauppoja ja huoltsikoita.

 

 

Parien yöunien jälkeen ajettiin aikaisin sunnuntaina parinkymmenen kilsan päähän Kihniöön, jossa oltiinkin sitten jopa vähän turhan ajoissa. Lämpötila oli hädin tuskin plussan puolella, mut onneks meil karvasilla ei ollu hätää. Ja jotain kuulin puhuttavan myös pitkistä kalsareista, joten ehkei noi ihmisetkään ihan pystyyn jäätyneet.

 

Shelttikehän tuomari oli alkuperäisestä muuttunut, mutta koska oli uusi tuttavuus niin lähdettiin noinkin pitkälle. Vaan ei ehkä olis kannattanut, Tuulille H ja mulle EH, ihan pöh. No, kaikkia ei voi miellyttää. Sai siellä joku valioluokan narttukin T:n purennan takia.

Meillä oli kuiteskin mukava päivä siellä ja kyllä aurinkokin lopulta näyttäytyi. Ja lähes koko kotimatkanhan se paistoi, mut mehän taas nukuttiin.

Kesäreissu 2022 osa 2

No niin, pikkasen pitkäks venähti tää kakkososan kirjoittaminen, mutta tässä se nyt tulee. Elikkäs meidän nelijalkaisten kannalta reissun jännin osio oli kolmen päivän koiranäyttely Kalajoella, Kaladogi Show. Perjantaina aloitettiin alkuillasta ryhmänäyttelyllä ja meitä shelttejä oli ilmoitettu tooosi paljon. Katteltiin ihmisen kanssa osallistujaluetteloa päiväunien lomassa perjantaina ja todettiin että meikäläistä ja yhtä muuta lukuunottamatta kaikki muut yhdeksästä veteraanirouvasta oli vähintään yhden maan muotovalioita. No, me mentäis kuiteskin rinta rottingilla ja häntä tötteröllä kehään..

Näyttelypaikka oli valtavan iso hiekka-alue pienlentokentän kupeessa ja autot jätettiin kiitoradalle, hauskaa. Heti alkuun ihmeteltiin miksi maassa, ihan siis koko sillä alueella, oli järjetön määrä tupakantumppeja. Oliko edellisenä viikonloppuna ehkä ollut röökaamisen sm-kisat, tai jotain... Joka tapauksessa, yök! Toinen pikkasen häiritsevä tekijä oli muurahaiset, joita oli ihan tosi paljon, oli vaikeeta löytää teltalle paikka, joka ei olis ollut murkkujen kulkureitillä.

 

Saatiin kuiteskin lopulta leiri pystyyn ja päästiin kehään. Meikäläisiä tuomaroi ekassa näyttelyssä komea italialainen mies. Hää tykkäs Tuulista EH:n verran, vaikka arvostelu oli kyllä ihan jees. Mutta kyllä noita ehhejä alkaa Tuulilla jo ihan tarpeeks olla.

Meikä oli sit ekana vetskuna kehässä ja arvatkaas mitä mä keksin? Hähää, mä aloin haukkuu siinä kun juostiin yhdessä ympyrää muiden kanssa. Olipas vapauttavaa, eikä toi ihminen voinut asialle mitään, kun en mä uskonut sen vihaista pihinää jonka se suupielestään sylki, ai että!!

Tästä huolimatta italiaano tykkäs musta ja antoi ERI:n, siistii. Huomatkaa arvostelun 'lovely eyes', hihihii, mun pallosilmät! Kaikki muutkin vetskumummelit sai ERI:n, joten oltiin sit kaikki taas yhtäaikaa kehässä. Pikkasen me yllätyttiin kun meikä tuli toiseksi, ennen niitä upeita valioita, ihan uskomatonta! SA ja vetskuserti meni ekalle.

Vaan olipas kiva keikka, varsinkin toi haukkuminen.

Näyttelyn jälkeen oltiin ihan poikki ja vaik ihmiset kävi pikaseen kaupassa hakee syötävää, ei ne saanu sieltä mitään järkevää ostettua. Oltiinkin iltapesun ja meidän sapuskan ja pikkulenkin jälkeen ihan valmiita nukkumaan.

Lauantain näyttely oli nord-näyttely ja koiramäärä vaan kasvoi. Tuuli oli meistä tietty taas ekana kun avoimessa luokassa kisailee. Tuulin arvostelu oli aikamoinen pettymys ja se sai ensimmäinen ja toivottavasti myös viimeisen H:n. Ei kyllä ihan oikeesti ole hoon koira, mun kaunis tytär. Oli liian sitä, liian tätä ja liian tota. Pah, sanon minä.

Meikä sit yllättäen sai taas ERI:n, mutta ei sijoitusta neljän sakkiin. Tänä päivänä tuntuu tämmönen meitsin edustama pikkunätti olevan vahvoilla, kun arvostelussa luki 'sopivan kokoinen'. Joopa joo.

Lauantain näyttelyn jälkeen meillä oli sentään puhtia käydä lenkillä ja grillata. Ihmiset kävi iltasella vielä saunassa.

Sunnuntain näyttelyssä oli suurin koiramäärä, koskapa KV. Viikonlopun toinen suomituomari ja saatiin Tuulin kanssa molemmat EH. Ja siis EH on ihan hyvä, tai siis erittäin hyvä, mutta siinä vaiheessa kun tuomari on jakanut ERIÄ melkein kaikille muille luokassa, se ottaa pattiin.

No, tää meni tällä kertaa näin. Mulla on kesän viidestä näyttelystä plakkarissa 3x eri ja 2x eh, Tuulilla 1x eri, 3x eh ja 1x h.

Näyttely kokonaisuudessaan oli kyllä hyvin järkätty. Kehät rullas reippaasti eikä turhia juurikaan tarvinnut odotella. Paria asiaa mein ihmiset ihmetteli, mut ne ei liittyneet järjestäjiin, vaan osallistujiin. Siis mistä lähtien koiranäyttelyssä on alettu dokaamaan? Eikö voi odottaa että pääsee sieltä kotiin taikka majoituspaikkaan ja kumota sitten niitä siidereitä ynnä muita kurkusta alas? Vai onko niin tiukassa tapa perjantai-illan pullosta, että se on sama missä sattuu olemaan, juoda pitää. Ja krapularyypyt tietty vielä seuraavana aamuna. Toinen asia on röökaaminen. Miksi ei voi raahata ruhoaan sinne, missä kessuttelu on sallittua, vaan pitää sauhutella siellä telttojen välissä ja aiheuttaa oksennusrefleksejä tupakoimattomille kanssaihmisille? Ei pysty ymmärtää..

Meidän porukan oli tarkoitus jatkaa reissua länsi-rannikkoa alas, mutta teknisten murheiden takia lähdettiinkin sit maanantaina suorinta reittiä kotiin. Siitä tulikin monen sadan kilsan ajorupeama, mutta me likat jaksettiin hyvin nukkua.

Sautinkarin leirintäalueella oltiin neljä yötä ja paikkaa voi kyllä suositella, vaikka olikin meidän makuun turhan suuri. Henkilökunta oli aivan suurenmoista ja paikalle taidettiin saada mahtumaan kaikki muutkin koiranäyttelykaravaanarit, jotka Kalajoelta yksi toisensa jälkeen paikalle torstaina valui. Ulkoilumaastot oli hienot, eikä me niitä kaikkia edes jaksettu kiertää.

 

Semmonen reissu se!

Kesäreissu 2022, osa 1

Huhuu, täällä ollaan!

Viimeeks oli kivaa tulollaan ja siitäpä kerron nyt.

Oltiin karavaanarikoiria reilun viikon kun lähdettiin heinäkuun puolivälin jälkeen tosta noin pohjoiseen päin. Ei menty pohjoiseen asti, mut suunta oli sinne. 

Eka stoppi oli Lahdessa, piti päästä vessaan ja saada evästä.

Noi ihmiset pääty tankkaa jonku Kärkkäisen luona, oli kuulemma halvinta löpöä lähimain. Autosta kurkkiessa ois voinu kuvitella et jaossa on ilmaisia ämpäreitä...

Rakot tyhjänä ja tankki täynnä jatkettiin kohti Sysmää. Siellä piti olla kiva leirintäalue Päijänteen rannalla, mut onneks noi kävi tsekkaamassa alueen ensin ja päättivät et mennään muualle. Nätti paikka kyllä, mut vapaat paikat oli joko rinteessä tai mutalillissä, joten ei kiitos. 

Matka jatkui sit Hartolaan ja sieltä löytyi lähes tyhjä alue ja sinne sit jäätiin. Olishan se paikan pitäjälle ihan jees että olis porukkaa ruuhkaksi asti, mut me kyl tykätään leiriytyä väljästi. Mut voidaan kyllä suositella sitä paikkaa, Gasthaus Koskenniemi. Kiva virtaava joki meni siitä vierestä ja meille koirille oli jotain lenkkipolkuja tehty ja nimetty. 

Loppupäivä ja ilta meni siinä hengaillessa, lenkkeillessä ja syödessä, niinku perus koiranelämään kuuluu. Yöllä oli melkeen yhtä hiljasta ku kotona. Siitä iso plussa.

Matka jatkui heti seuraavana aamuna aamuhommeleiden jälkeen. Suunta oli vain eteenpäin ja tarkoitus oli leiriytyä sit kun joku kiva paikka osuisi tielle.

Kangasniemellä stopattiin kauppaan ja jädelle ja siitä sit matka jatkui kohti Pieksämäkeä.

Pikkasen ennen kyseistä kaupunkia noi ihmiset huomas järven rannalla ihan uuden leirintäpaikan ja me sit stopattiin siihen. Oli kyl tosi kivat ja puheliaat tyypit jotka paikkaa pitivät siinä Naarajärven rannalla. Tilaa oli sielläkin tosi paljon ja kaikki oli tosi siistiä.

Illalla mein ihmiset kävi telttasaunassa ja uimassa, hirvee kaatosade tuli just sillon.

 

Nukuttiin kyllä tosi hyvin yömme taas, vaik aika lähellä meni tie, äkkiä siihen satunnaisten autojen ääniin tottui.

Tällekin paikalle kyllä annetaan suositus.

Seuraavana aamuna taas jatkettiin eteenpäin. Oltiin käyty kivalla lenkillä ja imuroimassa paikallisia mustikanvarpuja tyhjäksi, ni jaksettiin taas vetää lonkkaa. Mä matkustan Kaisun kaa samassa häkissä ja ketut on keskenään. Niiden häkki on isompi ja mä mahtuisin kumpaan vaan, mut oon saanu ite päättää missä matkustan.

Meidän oli tarkoitus mennä jotain tiettyä reittiä kohti Pihtipudasta, mut kartturi nukkui sen risteyksen ohi, joten mentiin sit toista reittiä. On toi, anna sille yks tehtävä niin se sössii senkin. No, onneks tolleen lomalla ei ole niin justiinsa. Viitasaaren kohdalla tuli vettä ihan taivaan täydeltä, mut ihmisillä oli just sillon huoltotauko ja me nukuttiin autossa.

Seuraavat kaks vuorokautta oltiin sit Muurasjärvellä, Pihtiputaan pohjoisosassa. Päästiin useamman päivän jälkeen juoksee vapaana ja kyllä me nautittiin. 

Aika siellä meni nopsaan ja pian oltiin taas tien päällä. Nyt oli suuntana Kalajoki. Matkalla sinne oli upeat maisemat ja näki kilometrien päähän. Tai niin noi väitti, mä näen lähinnä vaan taivaan.

Ihmiset oli suunnitelleet et mennään jompaan kumpaan hiekkasärkkien alueella olevista leirintäalueistä, mut ne oli aivan täyteen ammuttu. Alko ihan ahdistaa se ihmis- ja autopaljous. Siel oli myös joku lasten mesta, Jukupark vai mikä lie ja sinne oli ihan jäätävät jonot. Aika nopsaan kävi selväks et me ei todellakaan edes yritetä mahtua sinne, vaan päädyttiin parikyt kilsaa etelämmäs Himangalle Sautinkariin, siellä pysty taas ihmisetkin hengittää.

 

Ja mitä sitten tapahtui, siitä kuulemme ensi kerralla...