Seuraavana Särkisalo

Sastamalasta suunnattiin kohti Särkisaloa. Siellä meitä odottikin tuttu caravanalue, Katiskanmäki Ylönkylässä.

Meikä kutsuis paikkaa enempikin matkaparkiksi. Perusjutut siellä on, mutta ei muuta. Sijaintikin on sellainen, että pitää kävellä jonkin matkaa ison tien vierustaa jotta pääsee metsään lenkille. Eikä siinä ihan lähellä ole mitään, paitsi hauska lähiruokakioski, joka on auki aina ja toimii itsepalvelusysteemillä. Ja ai niin, oli siinä just avattu pikku kahvilakin, mutta ei siellä juuri ketään näkynyt. Nythän kuiteskin vasta ihmiskersojen kesälomat alkoi, joten ehkä alueella on vilskettä myöhemmin kesällä.

Mein ihmisellä on kuiteskin tuolla nurkilla tuttuja, joten tää paikka on palvellut mainiosti yöpymistarkoitukseen, siitä on passeli matka Perniöön kaupoille ja sit sinne tuttujen luo ja hautuumaalle. En tiiä onko tuolla koskaan hirmusti porukkaa, mut nyt oli yks retkeilyauto meidän lisäks. No, me tykätään omasta rauhasta.

Lauantai-iltana pyörähdettiin Förbyn satamassa jaloittelemassa. Meit vastaan tuli mies, joka tunnisti meidän rodun, johtuen siitä et sillä oli kotona samanlainen. Kiva kuulla välillä et joku kutsuu meitä muuksi ku kääpiölassieksi... Sit käytiin terdellä Nixorissa, sinne oltiin koko jengi tervetulleita, jopa sisään asti, mut me jäätiin kuiteskin ulos.

Sunnuntaina käytiin sitten ilman vaunua Mathildedalissa. Ihminen on puhunut siitä jo monta kertaa kun ohi ollaan menty Kemiönsaareen, ja nyt vihdoin mentiin tuonne ihan varta vasten. Ja olihan se hieno paikka, huh huh! Käveltiin ympäriinsä ja sit käytiin kaffella.

Meikä vähän haukku alpakoille. Ne oli tainnu just päästä karvoistaan kun olivat niin kuikeloita.

Tän reissun jälkeen me nelijalkaiset jäätiin toisen ihmisen kaa vaunuun päikyille kun toinen lähti sen ystävänsä luo käymään. Siellä on niin monta koiraa ni me jäätiin suosiolla pois matkasta.

Siinä se loppupäivä ja iltakin meni pötkötellessä ja seuraavana aamuna me sit taas lähettiinkin matkaan, tällä kertaa takas kotio.

Perjantaina onkin sitte Kaisun operaatio, kun sen polvesta leikataan se irtopala pois. Mua vähän jänskättää Kaisun puolesta, mut täytyy vaan toivoo et kaikki menee hyvin.

Terkut Sastamalasta

Kesäkuun eka päivä startattiin kohti Pirkanmaata. Mein ihmisellä oli Tampereella jotain omia juttuja, joten me lähdettiin koko hela familjen sinne suunnalle. Me vietiin vaunu Sastamalaan Tervakallion leirintäalueelle, se oli meille kaikille uusi tuttavuus. Paikka oltiin varattu kahdeks yöks jo etukäteen, mut ei siellä niin hirveesti porukkaa ollut. Oltais saatu paikka ihan rannasta, mutta just sillon sato kaatamalla rakeita ja oli tosi kylmä, ni mentiin sit vähän sivumpaan ettei tuuli vie meitä mennessään. Ihan karsea keli oli hetken aikaa ja näytti siltä kun vaunu olis ollut ihan loskan peitossa. Yök!!

Onneks aika nopsaan tuli taas kesä takas. Tai no, lämpöasteita oli seittemän. Ilta meni siinä kun käytiin ihmissukulaisten luona ja sit kivalla iltalenkillä. Oli tosi hienot ja siistit rantapolut joita tallusteltiin.

    

Perjantaina sit ihminen nro 1 lähti aikasin aamulla omiin juttuihinsa ja me jäätiin nro 2:n kanssa vaunulle pötköttelee. Menihän se päivä siinäkin, illalla sit taas ulkoilua yhdessä.

Tervakallio Camping oli meidän kaikkien mielestä oikein mukava paikka ja Sastamala muutenkin tosi nättiä seutua. Camping-alueella oli aika paljon kausipaikkalaisia, mutta hyvin sinne joukkoon mahtui, ja alue ei muutenkaan ollu liian iso meidän makuun. Tilat oli ihan siistit, ei ny mitään luksusta, mut ihan perussettii.

Lauantaina aamulla lähdettiin vielä pitkälle lenkille ennen seiskaa. Ei ollut kuulemma tarkoitus ihan niin kauas mennä, mut ihminen halus koko ajan nähdä mitä seuraavan mutkan takana on, joten me sit käveltiin. Ja takaskin piti tulla.

Sit pikkuhiljaa duunattiin kimpsut ja kampsut autoon, heitetiin vaunu koukkuun kii ja ajettiin kohti auringonlaskua, no ei vaine, lähdettiin Huittisten ja Auran kautta Särkisaloon. 

Mitä siellä tapahtui, kerron ensi kerralla.

No nysse tuli!

Nimittäin mun viime vuonna ansaitsema rotuyhdistyksen näyttelykkösruusuke! Onhan se sen verta hieno, että kyllä sitä jaksoi odottaakin. Mun toivomaa ruokalähetystä ei näkynyt, luulis että olis ollu ihan helppoa jotain panna tulemaan kun on noi kaikki woltit ja foodorat tätä nykyä, mut ei, täytyy tyytyä kotiruokaan vaan.

Toi musta ruusuke on aksasta kuuden vuoden takaa. Meikä on nääs moniosaaja, semmosille kuulemma on kysyntää ainakin työmarkkinoilla.

Ruusukkeen kokokin on kasvanut vuosien saatossa 😲

Kaiken kaikkiaan täällä meillä on kahdeksan tollasta ruusuketta, neljä aksasta ja neljä näyttelystä. 

Merlet Miska ja Kaisu, musta Wilson, trikit Yocu ja Elvie, soopelit Tuuli, meikä ja Manta.

Viikon päästä ollaan taas lähdössä reissuun, jos mitään ihmeitä ei tapahdu, elämästä kun ei koskaan voi tietää. Laitan sit taas raporttia tulemaan!

Äitien, eli mun päivä

Eilen vietettiin äitienpäivää ja tietty mä sain siitä osani, koska äiti olen. Ei mul ole ku yks pentue, mut onhan sekin, kuiteskin viis lasta samalla vaivalla. Ihminen aikanaan mietti liian pitkään toista pentuetta mulle, ni mul tuli sit kohtutulehdus ja kohtu poistettiin, joten se meni sit siinä. Mut ehkä ihan hyvä näin, tiä kuinka monta niistä pennuista olis jääny tänne nurkkiin pyörii..

Otettiin tämmönen perhepotretti, minä ja tytöt. Manta on niin jättiläinen ja sit tossa se vielä istuu korkaemmalla. Mut on se muutenkin mua 10cm korkeampi ja tuplasti mun painonen! Tuuli on sit aika sopivan kokoinen ja meikä itte vähän kitukasvunen. Mut oon kyllä jo yhdeksän vuotta osannu käyttää mun pientä koko näppärästi hyväksi.

Mutta mutta, näin tätäkin kautta myöhästyneet äitienpäivätoivotukset kaikille mahdollisille äideille 💜

Parissa mätsärissä

Koska kelit on olleet kohillaan ja ihmisellä aikaa, ollaan virallisen näyttelyn jälkeen käyty kahdessa mätsärissä vähän treenailee. Viime sunnuntaina oltiin kisamassa Lohjan kaunein koira -tittelistä, mutta onhan se ihan luonnollista ettei se meitsille tipahtanut, koska oon kirkkonummelainen. Täällä ei meitin porukasta ollu muita ku mä ja ihminen, muut jäi kotio. Nähtiin tosin siellä ihmisen sukulaisia ja uusiakin tuttavuuksia.

Tapatumapaikka oli tosi iso ja tilava ja järjestelyt oli tosi jees. Vetskuluokassa tosin arvostelu meni hieman eri lailla ku mihin ollaan mätsäreissä totuttu, mutta koska nää on epävirallisia juttuja, ni saa kai niin tehdä. Siinä kehää odotellessa meikä kävi kisaamassa nakinsyönnissä, mut vaikka ahne possu olenkin, joku vähän isompi otus voitti sen tunnin kisan. Mut oli siellä kyl mua hitaampiakin!

Seuraavalla viikolla ajeltiin sit koko jengi Tuusulaan ja käytiin ensin taas vähän sukuloimassa ja ulkoilemassa. Ihminen jaksaa taivastella, miten hienosti me aina käyttäydytään kylillä, vaikka himassa me ollaan välillä ihan kamalia. 

Hyvissä ajoin asettauduttiin sit kisapaikalle, meikä ja Tuuli ilmottiin kehiin. Näin siis ihminen teki siitä huolimatta, että se inhoo kytätä kahden kehän välillä et mikä numero on milloinki vuorossa. Yleensähän mätsäreissä kyllä tosi hyvin joustetaan ja kehään voi mennä sit jossain välissä, jos oma vuoro on menny ohi kun on ollu just toisessa kehässä. Näin Tuusulassakin sai tehdä ja meikä kävi eka vetskukehässä ja sitte Tuuli meni pieniin aikuisiin.

Odottelua oli jonkin verran, mut sehän kuuluu asiaan. Meikä ottaa aika lungisti nää hommat nykyään!

Me molemmat saatiin sininen nauha. Meikä pärjäs sit lopulta kuiteskin niin, että oli 19 vetskun joukosta sinisten neljäs. Tässä vaiheessa sit olikin päällekkäisyyttä ja molempien kehät oli just samaan aikaan, eikä Tuulin kehästä kukaan huudellu perään.. Vetskukehässä enempikin odotettiin porukkaa, jos joku ei ollut just siinä hollilla. Ihminen valitsi nyt kuiteskin mut ja vetskukehän, koska aatteli ettei Tuuli tällä kertaa pärjää, sen kehässä oli tosi paljon koiria. Ja se oli saanut ihan hyvän treenin sen kaa kuiteskin siinä yksilöarvostelussa.

Tämmösiä tällä kertaa. Lähdettiin sit kotiin ajeleen ja ihminen siinä matkalla tutkiskeli mitä kaikkea me oltiin voitettu. No, yks lahjakortti oli koruun, joka olis pitäny käydä valkkaa siellä paikan päällä. Me ei todellakaan käännytty takas, säästy se koru jollekin toiselle.

Kaisusta mun piti vielä sanoa, että sen leikkaus menee peräti kesäkuun puolelle, sit vasta saa sen irrallisen metallinpalan polvesta pois. Tässä välissä se pääsee kyllä fyssarille.

Missin hommia

Niin, niitä oli taas edessä, kun toi ihminen raahas mut ja Tuulin Tuusulan ryhmänäyttelyyn. Tuulilla oli kuulemma sen verta hyvä turkki, että oli parempi pyöräyttää se kehässä kunnes karvat taas irtoaa. Mun tukasta ny ei hirveesti kandee mainita, koska sehän räjähti tässä keväällä, ja vaikka mä muutenkin olen pieni ja pehmeä, ni nyt mä olen varsinainen pumpulipallo. 

Me kuviteltiin pääsevämme mukavaan ja väljään ulkonäyttelyyn, mutta oli vähän ikävä ylläri, et paikka oli niin tupaten täynnä, kehät oli pieniä ja kulkuväylät aivan tukossa kun porukka leiriytyi niille. No, eihän siellä muuta vaihtoehtoa ollut. Me mentiin suosiolla reilusti sivumpaan myyntikojujen taakse, vaikka sieltä joutuikin käydä kurkkimassa kehien edistymistä. Tai siis eihän mun mitään tarvinnut kurkkia, ihminen hoiti sen homman. Meitsi vaan pötkötti häkissä ja odotti koska pääsee tositoimiin.

Tuuli kävi kehässä taas ensin ja kuuleman mukaan oli haukkunut siellä juostessa ihan koko ajan. Voi että, ihminen oli varmaan toooosi tyytyväinen. Tuuli sai kuiteskin tällä kertaa ERIn, mikä oli kyllä niin paljon kivempaa ku viime syksyn tyhmä H. Se myös sijoittu kuuden koiran luokassa neljänneks, mut ei saanut SA:ta. Ei sillä ole ku yksi SA kolmen ja puolen vuoden takaa ja sillon se sai myös sertin.

Ihminen on samaa mieltä aika lailla kaikesta mitä tuomari Tuulista saneli, myös siitä että se on hieman tuhti, suomeksi siis pikkasen läski. Se onkin meistä nelijalkaisista ainoa jolla on vähän ylimääräistä, me muut ollaan ihan sutjakoita. No, täytyy ottaa se nyt kesällä pois, kuulemma.

Meikäläisen huki oli tosi nopsaan Tuulin jälkeen ja ihminen oli ihan hengästynyt kun se tuli mua hakemaan. Välissä ei ollut ku kaks valioluokan koiraa ja sit mun piti jo olla kehässä. Meitä vetskuja piti olla kolme, mutta yks oli jäänyt pois. Mein ihminen tietää sen koiran ja se on sen mielestä tosi nätti, oli ajatellut sen voittavan, mutta nyt se sit olikin pois.

Meikä päätti pitää Tuulin aloittamaa räksälinjaa yllä ja haukkua paukutti joka kerta kun piti juosta ympyrää. Se on vaan niin kivaa kun kaksjalkanen pihisee suupielestään jotain hys-hys-käskyjä, mut mä en ole kuulevinani! Ääntelystä huolimatta mullekin paukahti ERI, mut sit kuiteskin hävisin sille toiselle vetskulle. Oishan se ihan hullun siistiä saada joskus vetskuserti, mutta saapa nähdä.

Ihminen oli ihan puolpyörryksissä kun se oli saanut meidät esitettyä. Sillä oli taas jotain ongelmia, mut kyl se sit pysy onneks tolpillaan.

Semmonen oli meijän kevään eka näyttelyreissu. Ihan aluks oli kuulemma tarkoitus mennä seuraavana päivänä Saloon, mut ei meitä sit ilmottu sinne ja hyvä niin, kun tääkin otti ihmiselle niin koville. 

Saapa nähdä mitä kivaa seuraavaks on tiedossa!

Voi turkanen

Kaisulla oli eilen kontrollikäynti lääkärissä. Siitä tuli just täyteen kuus viikkoa, kun se tutkittiin läpikotaisin. Tässä välissä se oli saanut kaks Librela-pistosta ja Gabapentin-annos oli nostettu isommaks.

No, pari päivää ennen tota kontrollia mein ihminen löysi Kaisun leikatusta polvesta jotain outoa, ihanku siellä olis ollut joku pieni pala irti. Lääkärissä sit selvis että näin todellakin oli, ja se pitäis leikata sieltä pois. Voi syvä huokaus, se olis sitten viides kerta kun siihen polveen kajotaan! Ensin korjattiin ristarit, sitten korjattiin hajonnut metallituki, sitten otettiin pois turhaa metallia joka puski ihosta läpi, sitten poistettiin pieni patti ja nyt tarttis tehdä tämä. Ihminen oli eilen ihan mieli maassa kun se pohti näitä juttuja. Kaisu jäkitti vielä oikeaa etustakin, vaikkei sieltä kuvissa löytynyt mitään vikaa. Suurin todennäköisyys lienee se, että se varoo jonkin verran sitä vasenta polveaan ja näin ollen kipeyttää oikean etusen.

Kyllä täällä ollaan jouduttu pohtimaan mikä on järkevää ja mikä ei, mihin se raja vedetään. Noi nyt päätti että poistetaan se irtopala ja katsotaan vaikuttaako se polven kipuun. Librela jatkuu varmaan hamaan tappiin ja jos se auttaa niin hyvä. Jos ei, niin taitaa se raja mennä sit siinä. 

Mä vaan toivoisin ettei Kaisu olis kipeä, se on kuiteskin mun kaveri 💜